PÄLTSAN HUIPUTUS: ALKUMATKA

Aamupäivällä lähdimme kohti Pältsaa. Tilanteen mukaan sitten edettäisiin - joko korkealle tai vielä korkeammalle! Jokivartta kuljimme kalottireitin sillalle, josta ylitimme Bealcanin. Sitten jatkoimme Bealcanin länsirantaa lähellä jokea.

Kuva: Retkue on siirtynyt Bealcanin länsirannalle. Kosteutta on ilmassa ja kameran linssissä. Pältsa ei näytä pilviharsossa kovinkaan ystävälliseltä.

Juoksavatnjunnilta tulee Bealcaniin sivujoki. Siitä ei näyttänyt pääsevän yli kuivin jaloin (vaelluskengillä). Emme ryhtyneet haeskelemaan "kuivaa" kohtaa, vaan sipaisimme kengät ja sukat kainaloon ja kahlasimme joen yli melko läheltä sen laskusuuta. Sivujoessa oli siinä kohdalla hiekkasärkät molemmilla rannoilla ja kahluusyvyys jäi reilusti alle polven. Vesi oli virkistävän kylmää - onneksi kahluumatka oli vain muutaman metrin, ettei kahluu ehtinyt muuttua turruttavan kylmäksi!

Pitkin suomaista, vaivaiskoivua kasvavaa alankoa jatkoimme kohti Bealcanin suistomaista (useampi haaraista) alajuoksua, jossa Bealcan yhtyy Njearrejohkaan. Bealcan tulee Pältsan tunturimassiivin keskeltä. Joki on ylitettävä päästäkseen Pältsan alarinteelle. Alangon keskellä kohosi kumpare, jolle kiipesimme katsomaan sopivaa suuntaa, mutta eipä siitä juuri apua ollut. Tulimme kohtaan, jossa Bealcan oli jakaantunut 4-5 pienemmäksi joeksi, joiden väliin jäi matalia kivi- ja sorasaarekkeita. Niin sieltä vaan "mutkittelemalla" löytyi kohta, josta kaikkien haarojen yli pääsi kuivin jaloin loikkimaan vaelluskengillä. Kengät riisumalla kahlaaminen olisi toki myös onnistunut - ainakin nyt kun vesi ilmeisesti oli varsin alhaalla. Oman kokemuksemme perusteella suosittelemme Bealcanin ylitystä alajuoksulla, jossa joki on jakaantunut useaan pikkuhaaraan.

Joen ylityksen jälkeen alkaa rinne vähitellen nousta kohti Pältsan terävää kaakkoishuippua. Pältsa avautuu koko komeudessaan.