PÄLTSAN TERÄVÄLLÄ HUIPULLA

Pältsan kaakkoishuippu (1404 m) on Bealcan- ja Kummaenon muodostamaan jokilaaksoon päin pystysuora muistuttaen kuuluisaa Matterhornia. Satulan suunnasta huipulle pääsee nousemaan.

Huippu päättyy sitten äkkijyrkkään pudotukseen jokilaakson suuntaan. Tällä kerralla sää oli niin pilvinen ja sateinen, että jokilaakson maisema vain vaivoin häämötti pilviverhon läpi.

Huipulla tuuli niin, että puuskissa oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Kun lämpötila lisäksi oli tuskin pari astetta nollan yläpuolella ja välillä räntää tuli sakeasti, meinasi tulla vilu!

Pältsan huipulta avautuu huikeat näkymät Bealcanin laaksoon ja sen toisella puolella oleville korkeille tuntureille. Kaikkein mahtavin niistä on Moskugaisi (1516 m), jonka huipun kautta kulkee Norjan ja Ruotsin raja. Moskugaisin korkein huippu jää kuitenkin Pältsan päälaen taakse. Tunturien rinteillä on ikijäätä ja -lunta, joista 800-1000 metrissä olevat Bealcanjoen lähdejärvet saavat sulamisvesiä.

Tällä kerralla pilvet makasivat tunturien päällä ja kätkivät ylimmät huiput näkyvistä.

 

 

Palasimme Pältsalta Beacanjohkan laakson kautta. Pältsan satulasta laskee puro Bealcanin laaksoon. Laskeutuminen Pältsalta Bealcanin laaksoon tapahtuu tämän puron vartta myöten. Ei kannata laskeutua aivan puron partaan kivikoihin, vaan pysytellä purotöyrään päällä, jossa rakkaa on varsin vähän ja kulku helppoa. Bealcanin laakso on niittyä ja nummea, jossa polkua pitkin on erittäin helppo kulkea.

Kuva: Pältsan rinteessä.

 

Bealcanin laaksossa Bealcanjoki ei ole kovin suuri ainakaan vähän veden aikana. Joki kasvaa huomattavasti vasta, kun siihen yhtyy (suurempi) Njearrejohka Pältsan juurella. Komeita koskia ja putouksia Bealcanjoessa on toki jo Bealcanvaggissakin.

Kun sää ja näkyvyys leiriin saavuttuamme jälleen parani, saatoimme todeta, että tunturien huiput olivat saaneet harsovaipan uudesta lumesta - meitäkin piiskanneesta räntäsateesta.