Eksyminen - kahteen kertaan

Tämä kertomuksen osa olisi saanut jäädä tapahtumatta. Eikä sitä oikein kehtaa kertoakaan, mutta tulkoon jälleen vahvistettua, että aina sitä joskus eksyy, vaikka useinkin olisi samoilemassa. Ylimielisyys se tässäkin taisi olla kaiken pahan alku ja juuri.

Kulku Kuotmuttijoen itärinnettä sujui juohevasti. Vain paikoin vaivaiskoivikot panivat hieman kiertelemään. Nousu Kaarnepäälle oli helppoa loivasti nousevaa ja tasaista rinnettä.

Kaarnepään laella yllätti - tai no, yllätti ja yllätti - rankkasade. Toisesta rinkasta, joka sattui olemaan lainarinkka, oli jopa sadesuoja unohtunut kotiin. Näkyvyys viereisille tuntureille katosi, kun pilvet laskeutuivat ympärille.

Halusimme pois sateesta ja tuulesta, alas tunturista. No, eihän meidän tarvinnut kuin jatkaa eteenpäin ja laskeutua alas Sarviojan laaksoon. Rinteen kalliot ja kivet olivat muuttuneet liukkaiksi. Kaikki ympärillä oli harmaata. Vihdoin pääsimme metsän suojaan. Eiköhän Sarviojakin tule kohta vastaan...

Tulimme pienelle purolle. Miten se on näin pieni? Tämä EI VOI olla Sarvioja. Puron takana rinne näytti uudelleen nousevan. Ei kai Sarviojan laakso voi näin pieni olla. Matti yritti tutkia karttaa, jota sade liotti, vaikka kuinka yritti suojata. Eihän karttaan tietenkään ollut tullut laitettua muovisuojaa. Kompassi esiin - siis vasta nyt! Tämä oja näyttäisi laskevan pohjoiseen. Sarvijojan pitäisi laskea koilliseen. No, pienihän se ero on... Mutta miten tämä puro voi olla näin pieni! Ei hitto! Voiko se olla totta?! Olemmeko voineet laskeutua Kaarnepään pohjoispuolelle?!!! Onko tämä Kuotmuttiojan latva? - Pähkäilyn jälkeen käsitys vahvistui. 90 astetta harhaan!

Uskomaton eksyminen tapahtui oheisen karttapiirroksen pisteessä 1. Oletimme olevamme suunnilleen piirroksen pisteessä 3. Jatkosuunnitelmaksi Matti päätti, että kaarretaan viistosti rinnettä ylös ja mennään Kaarnepään ja Aitavaaran satulasta yli ja laskeudutaan Sarvijoelle. Sieltä sitten polkua myöten Sarviojan kämpälle.

Valitettavasti paikkaoletus oli virheellinen. Oikeasti olimme piirroksen kohdassa 2 eli jonkin verran alempana Kuotmuttiojan varressa. Niinpä viisto kaarrosnousu ei suuntautunutkaan satulaan, vaan lähti piktin Aitavaaran rinnettä. Kävelimme lähes kilometrin, ennen kuin etukulkija (henkisesti nujerrettuna) suostui uskomaan, että jälleen mentiin väärään suuntaan (pisteessä 4). Nöyryytys ei nöyryyttänyt, vaan lisäsi kiukkuista sisua. Nyt ei enää palata satulareitille, vaan pukataan rinkkojen kanssa suoraan Aitavaaran kärjen yli. Viisi metriä ähinää, sitten pysähdys ja huohotusta ja puuskutusta, taas viisi metriä ylämäkeen, uusi pysähdys ja huohotusta ja puuskutusta... Taisi olla kestokyvyn rajamailla.

Vihdoin selvittiin Sarvijoen varteen polulle. Sitäkin tuntui riittävän ennen kuin päästiin Sarviojan kämpälle. Kello lähenteli puolta yötä. Vaatteet olivat märkinä niin hiestä kuin sateesta. Onneksi kämpän laverit olivat tyhjinä. Siinä ei pulistu eikä juuri syötykään, kun oikaistiin lavereille.

Karttapiirros: Vihreä yhtenäinen = oikein kuljettu. Punainen = harhalenkki. Vihreä katkoviiva = oletettu jatko oletetusta sijaintipaikasta.

Mikä meni pieleen: Kaarnepäällä suuntakäsitys oli niin vahva, ettei tullut tarkistettua suuntaa kompassista. Sateen vuoksi näkyvyyttä ei ollut kuin muutama kymmenen metriä, joten silmäilemällä ei suuntaa voinut määrittää. Rankkasateen vuoksi jouduimme laella tekemään "suojausoperaatioita", joiden seurauksena ilmeisesti "pyöriskelimme" sen verran, että kun jatkoimme kävelyä, lähdimmekin laskeutumaan laelta täysin väärään suuntaan. Emme epäilleet suunnan oikeellisuutta edes sen vertaa, että olisimme tarkistaneet sen kompassilla. Vasta alhaalla puron varressa alkoi epäilyttää, missä sitä oikein ollaan.

Sellainen tapaus tällä kerralla.