Alkumaasto oli mukavaa kävellä, pientä kangaskumpareikkoa. Vain noin kilometrin taivalluksen jälkeen oli ylitettävä Nuortijärvien välinen yhdyspuro, joka ainakin tuohon aikaan oli hyvin matala, joskin leveähkö. Pääsimme siitä juuri ja juuri yli kenkiä riisumatta.



Ylityksen jälkeen pysähdyimme hetkeksi ihailemaan kaunnita järvimaisemia. Pikku Nuortijärvestä näkyi hieman laajempi lahdelma, mutta suuremmasta Nuortijärvestä vain pieni pohjukka, jonka takana kohosi Nuortitsokka satakunta metriä järveä ylemmäksi.

Alkuosa polusta oli siis ollut helppokulkuista, vastoin odotuksiamme, ja samanlaisena näytti jatkuvan vielä eteenpäinkin. Havumetsäkankailla puusto oli vantteraa Lapin mäntyä, mutta paikoin polku kierteli pelkästään tunturikoivikossa. Kohti Ruuhivaaraa mentäessä tunturikoivikoiden ja paljakoiden osuus lisääntyi.

Ähelsimme eteenpäin noin tunnin ja vastaavasti kolmisen kilometriä. Nousimme Ruuhivaaran pohjoisrinteelle, johon pysähdyimme levähdystauolle. Alhaalla siinteli Kalaton järvi. Emme käyneet tarkistamassa, oliko se nimensä mukainen.

Vieressä kohosi Ruuhivaara, jonka pahta on Vätsärin jylhimpiä. Sen oli kelpuuttanut pesäpaikakseen myös piekana.

Maasto oli muuttunut hieman muhkuraisemmaksi. Ruuhivaaran juuren lompoloita kierrellessämme tulimme huomaamaan, että se myös jatkui alkumatkaa vaikeakulkuisempana. Ruuhivaaran notkossa reittimerkinnät olivat heikonpuoleiset. Polku nousi hieman takaviistoisesti notkelman vastamäen päälle ja jatkui sieltä.