Nettikertomuksissa oli mainittu, että Vuontijärven ja Uutuanjoen yhtymäkohdasta pääsisi kahlaamalla toiselle puolelle. Meidän pitäisi kuitenkin palata takaisin päin joen järvilaajentuman toiseen päähän, minkä vuoksi tutkimme hieman tarkemmin Uutuanjokea leiriytymiskohdallamme.  Päättelimme, että siinä kohdassa, jossa jokisuu laajeni järvimäiseksi, luultavasti olisi sen verran matalaa, että kahlaaminen onnistuisi rinkat selässä niitä kastelematta. Tietysti sillä oletuksella, että joen pohja olisi kohtalaisen kantavaa.

Ei muuta kuin housut pois ja alakroppa paljaaksi paidan helmaa myöten. Kahluuta varten meillä oli "crocsit" mukana. Kokoilimme kamat ja ei kun menoksi. Tietysti se vesi tuntui vilpoiselta. Tietysti se pohja upotti, mutta ei liikaa. Tietysti sääsket ilakoivat, kun oli paljon paljasta pyllyä.

Syvimmän virtausuoman kohdalla vettä  oli puolireiteen. Rinkan pohja pysyi kuin pysyikin juuri vedenpinnan yläpuolella. Sitten vaan kanervikkoon vetelemään vaatteita päälle sääskien pettymykseksi.

Jatkoimme jokivartta parisen kilometriä lounaaseen. Merkittyä polkuahan täällä ei enää ollut. Se oli päättynyt Jankkilaan. Jokivarressa maasto oli miellyttävää kangasmetsää. Tarkoituksemme oli kiertää eteläpuolella oleva louhikkomaasto ja nousta avokallioiden muodostamalle ylängölle ja jatkaa sitä sitten kohti Pikku Rovijärveä.

Jokivarren kangasmaaston jälkeen jouduimme runsaan kilometrin verran kompuroimaan kivikkojen ja kosteikkojen seassa ennen kuin pääsimme nousemaan kallioselänteelle. Reittisuunnitelmamme osoittautui hyväksi ratkaisuksi - näin ainakin sen koimme. Kallioselänteellä oli varsin helppo kulkea. Lisäksi siellä oli sopivasti tuulenhenkäilyä ja myös näkyvyyttä, mikä suuresti helpotti suunnistamista. Ei tarvinnut koko ajan olla nenä kiinni kompassissa. Vätsäri sekavana maastona on tunnetusti hyvin vaikea suunnistettava.

Kallioselänteeltä taaksepäin katsoen etäällä siinteli Vuontisjärvi, aamuinen asentopaikkamme:



Edessäpäin maasto näytti samanlaiselta. Lohkareita toki oli, mutta kyllä niiden välistä pääsi mukavasti kiertelemään. Suuria korkeuseroja ei ollut eikä pahoja kosteikkoja. Karttaa toki oli seurattava melko tarkoin, jos halusi tietää kulloisenkin sijainnin kohtuullisen tarkasti. Eteläisessä taivaanrannassa nököttää pehmeäpiirteinen Taljavaara, jonka itäpuolelle olimme menossa:



Kallioselänne alkoi vähitellen laskeutua kohti Pikku Rovijärveä. Mitä alavammaksi maasto muuttui, sitä louhikkoisemmaksi ja soisemmaksi se tuli - ja tietysti vaikeammaksi ja raskaammaksi kulkea. Lompoloita oli niin paljon, ettei niitä viitsinyt edes yrittää kaikkia kartalta tunnistaa - tuskin niitä kartalla kaikkia edes olikaan. Kompassin ja auringon avulla pyrittiin kulkemaan suunnilleen oikeaan suuntaan. Eipähän siitä järvestä ohi pääsisi kävelemään! Pari viimeistä kilometriä ennen Pikku Rovijärveä oli melko raskasta ja vaivalloista taivalta.

Löysimme järven rannalta mainion leiripaikan. Emme suinkaan olleet sillä kohdalla ensimmäisiä majoittujia. Pistimme laavun pystyyn ja ryhdyimme puuhaamaan sapuskaa. Pikku Rovijärvin oli varsin idyllisen näköinen - eikä edes niin kovin pikkuinenkaan.






Järven rannat oliva kauniin karut. Vesi tunturijärvien tapaan oli hyvin kirkasta ja pohja näkyi pitkälle. Rovijärven takana köllötti Taljavaara.

Illalla järvi oli melko tyyni, mutta seuraavana aamuna se oli paljon ärhäkkäämpi. Värikin oli vaihtunut tiukan siniseksi: