Taivalsimme vaihtelevassa maastossa kolmisen tuntia, mutta koko ajan merkityllä reitillä. Ruuhivaaran jälkeen ensin Varisjärven itäpuolella Pommivaaran kallioilla. Sen jälkeen kivisessä, paikoin kosteikkoisessa ja hankalahko kulkuisessa Pakanajoen latvavesien rikkomassa maastossa. Viimeiset pari kilometriä ennen Pakanajoen ylityskohtaa olivat erinomaista tasaista mäntykangasta, jossa saattoi halutessaan vauhdin nostaa niin suureksi kuin ehti pieksuja heiluttaa. Ruuhivaaran pohjoisrinteestä Pakanajoen rantaan kertyi matkaa noin 7-8 kilometriä.

Pakanajoen uoma oli leveä. Tulva-aikana siinä mahtuisi kuohumaan mahtava virta, mutta ainakin nyt vettä oli vähän. Joen pohjan laajat kivikot ja laakeat soramatalikot olivat näkyvissä.



Kartan mukaan kahluupaikka olisi Jankkilan entisen metsänvartijan kentän alapuolella, mutta joki näytti niin vähävetiseltä, päätimme etsiä, löytyisikö kahluupaikkaa heti siitä lähettyviltämme.

Jokeen pistävän niemen kohdalta (yllä olevassa kuvassa kivikoiden paikkeilla) löytyikin paikka, josta kiviä myöten "taiteilemalla" ja erinomaisia apuvälineitä eli vaellussauvoja tukena käyttäen pääsikin yli jopa ilman kahluutakin. Sen verran syviltä syöverit kiven välissä näyttivät, että luiskahtaminen kiveltä sinne rinkka selässä olisi voinut olla melkoisen ikävä kokemus.

Alla oleva kuva Pakanajoen yläjuoksun suuntaan:



Pari sataa metriä ylityskohdasta alajuoksun suuntaan näkyi Jankkilan pihapiiri rakennuksineen:



Tutkiessaan vuonna 1870 metsävaroja Metsähallituksen tarkastajat huomasivat luvattomia hakkuita tehdyn Koillis-Inarissa. Näätämön alueella Norjassa oli korkeasuhdanne ja sinne oli tarvittu puuta. Metsien turvaamiseksi rajoille asetettiin metsänvartijoita. Pakanajoelle perustettiin vuonna 1885 metsänvartijan torppa, jonne metsänvartijaksi tuli Kalle Jankkila. Ruijan tie perustettiin ja pitkostettiin kulkemaan Suolisjärveltä Pakanajoen torpan kautta Näätämöön vuonna 1890. Nykyisin Pakanajoki on Metsähallituksen vuokrakämppä.



Emme halunneet jäädä yöksi vuokrakämpän läheisyyteen, vaan päätimme jatkaa Vuontisjärvelle. Kämpän pihapiiristä haeskelimme oikeaa polkua, mutta silti lähimme väärälle polulle. Huomasimme toki virheen melko pian. Emme palanneet kämpän luo etsimään oikeaa reittiä, vaan lähdimme oikomaan metsän läpi. Maasto oli miellyttävää helppokulkuista tasaista mäntykangasta. Polku ei osunut eteemme, koska kuljimme koko ajan hieman liian eteläpainotteisesti. Niinpä loppujen lopuksi noin kahden jo hieman tuskaiseksi muuttuneen kilometrin jälkeen saavuimme Uutuanjoen varteen. Selvisi, että olemme joen järvimäisen laajentuman eteläpäässä emmekä varsinaisen Vuontisjärven rannassa. Kun maasto oli sopivaa asentopaikaksi, pystytimme laavun siihen.



Liejupohjaiselta näyttävässä Uutuanjoessakin oli varsin vähän vettä. Joen rantavedet olivat niin matalia, että oli vaikeuksia saada kattilaan puhdasta vettä. Keskemmällä jokea toki olisi ollut virtasyvänne, mutta sinne yltääkseen olisi pitänyt lähteä kahlailemaan.