Palasimme Lujapuolijärveltä puolen päivän tienoilla. Oli ilmaantunut selkävaivaoireita, minkä vuoksi totesimme, että syvemmälle Vätsäriin emme uskaltaisi nyt lähteä. Niinpä päädyimme ratkaisuun, että lähdemm saman tien kävelemään auton suuntaan - niin pitkälle kuin kunto kestää. Matkaahan autolle oli noin 16 km.

Pohjoista Harrijärveä ei tarvinnut lähteä kiertämään, sillä järvien välisen yhdyspuron yli pääsi harppaamalla. Purohan oli aivan leiripaikkamme kohdallakin. Raja-aidan alitimme pyykin 353A:n kohdalta, aivan läheltä tulopaikkaamme.



Suunnilleen tuloreittiämme palailimme Mattaskaidin yli ja sen jälkeen hankalahkon maasto-osuuden Oksvannskoialle. Hämmästyttävästi Janne taas osasi luotsata meidät suoraan kämpän pihaan. Kävimme tutkimassa,  lähtisikö kämpältä paluupolku aivan Lille Oksvattnetin rantaa myöten, mutta ei lähtenyt. Okselvan ylitimme samasta kohdasta kuin tullessa. Tuloreitistä poiketen jatkoimme sitten jokivartta hieman ylöspäin ja käännyimme vasta sitten kohti tulomatkan mönkijäuraa. Halusimme näin ohittaa Lille Oksvattnetin rannan tuntumassa olevan rämeikköalueen. Mielestämme tämä paluureittimme on tältä kohden suositeltavampi kuin menoreittimme lähempänä järveä.

Kun pääsimme mönkijäuralle, eihän meitä mikään pidätellyt. Painelimme miltei "yhtä soittoa" autolle saakka. Ajelimme pimeässä syyskuun illassa aina Kaamaseen saakka, jossa yövyimme Jokitörmän pikku mökissä.

Mielestämme reitti Norjan kautta Vätsärin itäosiin on aivan varteenotettava vaihtoehto, todennäköisesti jopa suositeltavin, jos ei ota huomioon pitkähköä automatkaa. Runsaan veden aikana Okselvan ylitys tietysti voi olla varsin haastavaa, mutta siitä meillä ei ole tietoa eikä kokemusta. Mitään pahoja soita, joita pelkäsimme, reitillä ei ollut.